Lastentarhasta päiväkodin kautta varhaiskasvatustaloon

Keskiviikko 15.10.2014 klo 9:28 - Tuulia Ikkelä-Koski

Luin päivän lehden, jossa kerrottiin, että Keuruulle nousee varhaiskasvatustalo. Minulle tuli hieman hatara kuva, mitä talossa tulee tapahtumaan. Kyse on varmastikin alle kouluikäisten lasten oppimisen ja kasvun paikasta, mutta jäin miettimään sanaa "varhaiskasvatustalo". Minulle tämä sanahirviö kuvastaa aikaansa, jossa lapsuutta ei osata arvostaa ja kasvatus halutaan ulkoistaa yhteiskunnalle.

Kolmekymmentä vuotta sitten alettiin puhua päiväkodista, kun ajateltiin, että lapsella olisi kodinomaiset oltavat vanhempien ollessa töissä. Toiminnassa tuli alkoi korostua virikkeellisyys.

Sitä ennen lapset miellettiin enemmän kukkiin ja puihin, koska heidät vietiin lastentarhoihin. Aivan pienimmät lapset olivat seimeissä. Ajalle tyypillistä oli suurien massojen ideologia, tietynlainen sosialismi, joka näkyi lasten arjessa tiettyyn sapluunaan asettumisena.

Hassua sinänsä, että ihmiselämän vaihe, joka on kehityksellisesti koko elämänkaaren ajan tärkein, elää päätöksenteossa vuosikymmenestä toiseen todella kummallista ajelehtimisen aikaa. Varhaiskasvatuslaki on yli neljäkymmentä vuotta vanha ja todella vanhentunut. Sen uudistamisen puolesta on puhuttuu jo pitkään. Toistuvasti hallituskaudesta toiseen asia jää mappiin "Ö". Terveydenhuollon puolella lapsuus on saanut vankan arvonsa, kiitos monelle tekijälle Arvo Ylpöstä lähtien. Miksi tämä sama ei ole tapahtunut niiden palvelujen kohdalla, jotka tukevat pienen ihmisen varttumista?

Koulu on aina ollut koulu, mikä osoittaa, että sanana se taipuu moneksi. Se onkin eri tarina, millaisia fiboja sana "koulu" herättää.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: varhaiskasvatus, oppiminen, päiväkoti

Toiminnallinen oppiminen vaatii muunneltavia tiloja

Maanantai 24.3.2014 klo 18:53 - Tuulia Ikkelä-Koski

Erkki Laakso kysyi, ”Olisiko aika jo kypsä irrottaa pylly pois pulpetista” (Ksml 13.3.). Todellakin aika on miettiä, millaisia oppimisympäristöjä suunnitellaan ja rakennetaan niin, että niissä huomioidaan nykyinen käsitys oppimisesta ja tulevaisuuden taidoista. Pohjimmiltaan kyse on juuri Laakson mainitsemasta ajattelutavan muutoksesta.

Parhaillaan uudistetaan oppimisympäristöjä osittain pakon sanelemina sisäilmaongelmien vuoksi ja samaan aikaan uudistetaan valtakunnallisia opetussuunnitelmia. Näiden uudistusten taustalla toimii hyvin erilaisia asiantuntijoita: arkkitehtejä, insinöörejä, opettajia ja hallinnon virkamiehiä. Suuri riski on, etteivät tämän uudistuksen eri tekijät ja heidän ajatusmaailmansa kohtaa. Jos näin käy, oppimisympäristöt suunnitellaan vanhan kaavan mukaan tai tehdään parannuksia, jotka ovat vähäisiä muutoksen kannalta eivätkä siten palvele oppimisen suurta kehitystä. Pahimmillaan ajattelutavat eivät kohtaa ja jos ne kohtaavat, riskiksi jää vielä se, että ajattelutapaa ohjaavat totutut tavat. Näin tuudittaudutaan tuttuun ja turvalliseen, eikä muutosta tapahdu. Kuitenkin näen tämän tilanteen tuhannen taalan paikkana, koska oppimisympäristöt ovat säilyneet varsin perinteisinä yli sadan vuoden ajan, suuri osa koulurakennuksista on rakennettu sotien jälkeen ja lähitulevaisuudessa oppimisympäristöjä korjataan tai rakennetaan lisää. Tässä tilanteessa on oleellista pohtia, millainen ajattelu eri toimijoita ohjaa?

Tämän vuoden aikana etsitään valtakunnallisesti yhteistä käsitystä siitä, miten perusopetus linjataan alkaen vuoden 2016 elokuusta noin kymmeneksi vuodeksi eteenpäin. Uudistuksen selkeä linja on uudistaa toimintakulttuuria ja pedagogiikkaa. Yksi esille nousseista pedagogisista uudistuksista on Laakson kirjoituksessakin esille tullut toiminnallinen oppiminen. Se on saamassa jalansijaa ja se on välttämätöntäkin, koska lapset ja nuoret oppivat käyttäen kaikkia aistejaan ja yksi menetelmä ei toimi kaikilla.

Toiminnallinen oppiminen tarvitsee tilaa, mikä muodostaakin vaikean yhtälön ratkaistavaksi julkisen talouden haasteissa. Tarvittaisiin tilaa, mutta kustannukset eivät saisi nousta. Miten tämä pulma ratkaistaisiin? Olisiko aika kypsä miettiä erilaisia tapoja käyttää tilaa ja luoda uusia tilaratkaisuja? Jos toiminnallinen opetus jää vain yhden luokkatilan varaan, kuten draamaluokan, sama vanha perinne jatkuisi. Käytännössä perusopetuksen yläkoulun luokka pääsisi kyseiseen tilaan vain kerran viikossa, eikä yksittäinen luokka siten palvelisi toiminnallisen opetuksen vahvistumista.

Jotta oppiminen monipuolistuisi, on suunniteltava monipuolisia tiloja ja muutettava totuttuja toimintatapoja, toteaa Marko Kuuskorpi (2012) väitöskirjassaan ”Tulevaisuuden fyysinen oppimisympäristö: Käyttäjälähtöinen, muunneltava ja joustava oppimistila”. Oppimisen haasteisiin vastaaminen edellyttää perinteisten luokkien muuttumista oppimistiloiksi. Kalusteet eivät olisi pysyviä, vaan muunneltavia ja joustavia, mikä mahdollistaa yhteisökeskeiset tavat toimia. Mahdollisuudeksi näen, että jatkossa suunnittelussa oivallettaisiin yksittäisten tilojen yhdistäminen toisiinsa, niin, että monitoimitiloja voisi hyödyntää mm. toiminnallisessa oppimisessa. Ei olisi lainkaan hullumpi ajatus, että käytäväneliöt hyödynnettäisiin monitoimitiloina, mikä mahdollistaisi myös draaman hyödyntämisen opetuksessa.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: toiminnallinen oppiminen, oppimisympäristö