Tänään minut pysähdytti rakkaan kummityttöni Facebook tilapäivitys: ""joojoo mua väsyttää ihmisten valitus siitä, kuinka ”me saatiin koulussa VAAN tämmöset paskat läppärit” tai ku ”tarviisin uuden puhelimen ku tää on nii huono” ja ”koulus on aina paskaa safkaa”. Afrikas samanikäset ja samanlaiset nuoret maksaa ittensä kipeeks et pääsee kouluun, jossa niitä piiskataan jos testi menee huonosti. Vapaa-aikaa niillä oli ehkä kaks tuntia viikossa. Siel ne kerto mulle tyytyväisenä kuinka ”tää on hyvä koulu, koska meillä on omat pulpetit ja koulukirjat!!” siel 80 poikaa jako keskenään alle 40 kovaa sänkyy, joissa ne nukku ilman peittoja, enkä oikeestaan sitä niidenkää kouluruokaa kehuis. Siellä lapset oli ikionnellisii ku sai multa lahjaks pullat ja limsat, koska se oli ehkä suurinta mitä ne kuvitella saattaa. Mut SILTI jokanen ihminen, jonka tapasin siellä, oli ONNELLISIA. Koska ne osaa arvostaa sitä, mitä niillä on. Ne oli tyytyväisiä siitä, että ne on ylipäätään elossa. Joten pliiis, älä jaksa kitistä ku et saanukkaa uutta ipadia, -podia tai mitä ikinä :D jos hiustenpidennykset meni pilalle – joo otan osaa, sulla täytyy olla tosi rankkaa! Hei oikeesti asiat vois aina olla huonomminki. Kelaa sitä. Kato ympärilles ja ARVOSTA sitä mitä sulla on.""

 

Vaalikentillä puhumme hyvinvointivaltiosta ja sen ylläpitämisestä. Ehdokkaiden maireat hymykuvat somistavat päivän sanomalehtiämme ja samaan aikaan saamme lukea samaisista lehdistä vauvojen surmista, puukotuksista, lasten hyväksikäytöstä, rattijuopumuksista ja siitä, kun lompakosta varastettiin rahaa kirkossa. Mikä meitä suomalaisia vaivaa? Uutisointi kuvaa kaikkea muuta kuin hyvää vointia ja onnellisuutta. Onko niin, että olemme kadottaneet jotain sellaista, mikä luo henkistä hyvinvointia ja tyytyväisyyttä?

 

Kummityttöni tilapäivityksen voisi muuntaa myös kuvaamaan aikuisen maailmaa, missä auto ei ole tarpeeksi käypänen pirssi statusta pönkittämään, kotikaan ei ole asuntomessuluomus eikä kesämökkiäkään ole. Kaikenkukkuraksi töissä pomo ei anna hankkia tablettia, eikä nosta palkkaa kuin yleisen sopimuksen verran... Nii-in. Tekisi myös mieli kysellä onnellisuuden perään, houkutella katselemaan ympärille ja huomaamaan, arvostamaan, mitä meillä jo on.

 

Arvostammeko pohjimmiltaan enemmän materiaa, kunniaa ja valtaa kuin  lähimmäisiämme? Olemmeko kadottaneet onnen? Miten tässä on näin päässyt käymään? Ja ennenkaikkea, miten tästä mennään eteenpäin?