Kadotettua onnea etsimässä?

Tiistai 23.10.2012 klo 21:36 - Tuulia Ikkelä-Koski

Tänään minut pysähdytti rakkaan kummityttöni Facebook tilapäivitys: ""joojoo mua väsyttää ihmisten valitus siitä, kuinka ”me saatiin koulussa VAAN tämmöset paskat läppärit” tai ku ”tarviisin uuden puhelimen ku tää on nii huono” ja ”koulus on aina paskaa safkaa”. Afrikas samanikäset ja samanlaiset nuoret maksaa ittensä kipeeks et pääsee kouluun, jossa niitä piiskataan jos testi menee huonosti. Vapaa-aikaa niillä oli ehkä kaks tuntia viikossa. Siel ne kerto mulle tyytyväisenä kuinka ”tää on hyvä koulu, koska meillä on omat pulpetit ja koulukirjat!!” siel 80 poikaa jako keskenään alle 40 kovaa sänkyy, joissa ne nukku ilman peittoja, enkä oikeestaan sitä niidenkää kouluruokaa kehuis. Siellä lapset oli ikionnellisii ku sai multa lahjaks pullat ja limsat, koska se oli ehkä suurinta mitä ne kuvitella saattaa. Mut SILTI jokanen ihminen, jonka tapasin siellä, oli ONNELLISIA. Koska ne osaa arvostaa sitä, mitä niillä on. Ne oli tyytyväisiä siitä, että ne on ylipäätään elossa. Joten pliiis, älä jaksa kitistä ku et saanukkaa uutta ipadia, -podia tai mitä ikinä :D jos hiustenpidennykset meni pilalle – joo otan osaa, sulla täytyy olla tosi rankkaa! Hei oikeesti asiat vois aina olla huonomminki. Kelaa sitä. Kato ympärilles ja ARVOSTA sitä mitä sulla on.""
 
Vaalikentillä puhumme hyvinvointivaltiosta ja sen ylläpitämisestä. Ehdokkaiden maireat hymykuvat somistavat päivän sanomalehtiämme ja samaan aikaan saamme lukea samaisista lehdistä vauvojen surmista, puukotuksista, lasten hyväksikäytöstä, rattijuopumuksista ja siitä, kun lompakosta varastettiin rahaa kirkossa. Mikä meitä suomalaisia vaivaa? Uutisointi kuvaa kaikkea muuta kuin hyvää vointia ja onnellisuutta. Onko niin, että olemme kadottaneet jotain sellaista, mikä luo henkistä hyvinvointia ja tyytyväisyyttä?
 
Kummityttöni tilapäivityksen voisi muuntaa myös kuvaamaan aikuisen maailmaa, missä auto ei ole tarpeeksi käypänen pirssi statusta pönkittämään, kotikaan ei ole asuntomessuluomus eikä kesämökkiäkään ole. Kaikenkukkuraksi töissä pomo ei anna hankkia tablettia, eikä nosta palkkaa kuin yleisen sopimuksen verran... Nii-in. Tekisi myös mieli kysellä onnellisuuden perään, houkutella katselemaan ympärille ja huomaamaan, arvostamaan, mitä meillä jo on.
 
Arvostammeko pohjimmiltaan enemmän materiaa, kunniaa ja valtaa kuin  lähimmäisiämme? Olemmeko kadottaneet onnen? Miten tässä on näin päässyt käymään? Ja ennenkaikkea, miten tästä mennään eteenpäin?

2 kommenttia . Avainsanat: onnellisuus, hyvinvointi, materialismi

Onnea 40-vuotiaalle!

Sunnuntai 14.10.2012 klo 10:46 - Tuulia Ikkelä-Koski

"Tämä karhulanka on tavattoman kestävää. Sillä voi ommella vaikka mitä ja se ei mene rikki. Toivon, että minun ja teidän oppilaiden välinen luottamus olisi kuin tämä karhulanka." Näin puhui Puuppolan koulun johtaja Ilpo Vihari, kun hän aloitti työnsä koulussa ja samalla kansakoulu muuttui peruskouluksi Puuppolassa. Ilpo piteli kädessään mustaa karhulankarullaa koulun voimistelusalissa ensimmäisenä koulupäivänäni ja puhui tavalla, jota ihmettelin. "Kuinka joku voi puhua noin fiksusti lapsille?" muistan ajatelleeni. Puhe oli vaikuttava. Vuosien varrella sen viesti on kiteytynyt: oppimisen ja kasvamisen a ja o ovat välittäminen ja tartuntapinnan huomaaminen.
 
Kehittyykö oppilaan ja opettajan välit luottamuksellisiksi, jos opettaja huolehtii vain oppimäärien eli oppisisältöjen toteutumisesta? Onko se sitä ammatillista toimintaa, jota perustellaan lauseella "olen opettaja, minä vain opetan". Silloin jää toisarvoiseksi, kuinka tavoitteet toteutuvat, myös ihmisenä kasvun tavoitteet. En syyllistä omaa ammattikuntaani. Olen lähinnä surullinen siitä, että opettajat elävät todeksi tätä aikaa. Pelätään vanhempien valituksia, lakitupia ja kasvojen menetystä. Nyt eletään aikakautta, jossa samaan aikaan ylistetään sekä yksilöllisyyttä että yhteisöllisyyttä. Yksilöllisyyden taakse mennään silloin kun vaaditaan oikeuksia ja yhteisöllisyyden taakse mennään kuin suuren selän taakse piiloon. Mitä tukea opettajat tarvitsevat tämän ilmiön kanssa elämiseen?
 
Kouluissa tarvitaan nyt selkeät toimintatavat työrauhan luomiseksi. Siihen tarvitaan myös lainsäädännöllistä tukea -pian. Nyt, kun perusopetuksen opetussuunnitelmien perusteita uusitaan kansallisesti ja paikallisestikin mietitään tulevaa, on tuhannen taalan paikka puuttua tähän. Miten mahdollistetaan peruskoulu, jossa rakennetaan toimintakulttuuria, jossa on aikaa kohtaamiselle: välittämiselle ja oppijan oppimisen tartuntapinnan huomaamiseen? Miten kiire taltutetaan? Miten kouluarki olisi eheä? Onko oppiaineiden sisällöt liian laajat? Näihin pitää puuttua juuri nyt. Etsiä vastauksia ja luoda kouluarkea paremmaksi.
 
Näillä ajatuksilla haluan kiittää lämpimästi arvokasta työtä näiden 40 vuoden aikana tehneille ja toivottaa onnea menestystyksen kera Jyväskylän 40-vuotiaalle peruskoululle!

1 kommentti . Avainsanat: perusopetus, työrauha, Ilpo Vihari